Gabriel Knight 3: Blood of the Sacred, Blood of the Damned (1999)

Tykkään laitella asioita hyvyysjärjestykseen. Oli kyse sitten elokuvista tai peleistä, niin olen miettinyt tarkasti, mitkä teokset lopulta päätyvät Top3 -listalle. Tarkkaavaisimmat ovat huomanneet, että tämän päivän arvostelun kohde on yksi minun kaikkien aikojen suosikeimmista peleistä (löytyy Noppailijat -sivulta!). Gabriel Knight 3 – Blood of the Sacred, Blood of the Damned on vuonna 1999 julkaistu Sierran seikkailupeli, jonka kirjoittaja on legendaarinen seikkailuguru Jane Jensen. (Ollut mukana kirjoittamassa muun muassa peliä Cognition!). Peli oli aikoinaan edistyksellinen 3D-teknologian edelläkävijä, ja saikin palautetta kauniista grafiikoista. Muistan, miten kovasti tätä kehuttiin Pelit-lehdessä vuonna nakki! Mutta miten hyvin peli on ikääntynyt? Mietitään!

Peli alkaa sarjakuvalla, joka kannattaa lukea ennen pelin käynnistämistä. Skotlantilainen prinssi James on kutsunut varjonmetsästäjät tutkimaan salaperäisiä yövieraita, jotka vainoavat hänen perhettään kuin vampyyrit. Sitten prinssin vauvaikäinen poika Charlie kidnapataan. Gabriel Knight, tarinan sankari, onnistuu kuitenkin seuraamaan rikollisia ja päätyy junamatkan jälkeen pieneen Rennes-le-Châteaun kaupunkiin. Raportoidessaan tapahtumista prinssille käy ilmi, että kaupunki ei olekaan mikä tahansa maalaiskylä. Joka paikassa on salaseurojen jäseniä ja mystinen turistiryhmä, joka ei olekaan aivan tavallinen kokoelma matkustajia. Gabrielin työkumppani Grace Nakimura saapuu myös paikalle, ja pian he alkavat selvittämään mysteerien vyyhtiä, johon kuuluu muinaisen aarteen metsästämisen lisäksi vapaamuurarien ja vampyyrien suunnitelmien tutkimista.

Maalaisromantiikkaa.

Hienointa pelissä on se, että suurin osa paikoista on oikeasti olemassa Etelä-Ranskan maaseudulla. Rennes-le-Châteaun kylä on ollut otollinen paikka salaliittoteorioille ja aarteenmetsästäjille ja se onkin ollut mukana monen elokuvan juonessa (mm. Da Vinci -koodi!) Peliin on kopioitu muun muassa kylän erikoinen kirkko, oivana tähystyspaikkana toimiva Tour de Magdala ja mystisen hahmon Saunièren asuinrakennus Villa Bethania. Paikat on toteutettu huikean yksityiskohtaisesti. Jokaista kirkon maalausta ja patsasta pystyy tutkimaan, ja pelin hahmoilla onkin kaikesta jotain sanottavaa. Myös naapurikylät Couiza ja Rennes-le-Bains ovat todellisia paikkoja. Oi miten ihanaa olisi joskus päästä tutkimaan näitä paikkoja oikeassakin elämässä!

Museotäti.

Peli toimii hieman erilaisesti, kuin suurin osa point'n'click -seikkailuista. 3D-ympäristössä liikutellaan enemmän kameraa, kuin hahmoa. Kameraa pystyy liikuttamaan kaikkiin suuntiin ja sillä pystyy myös katsomaan alaspäin, mikä on kätevää, kun tutkii esimerkiksi lipaston laatikoita. Esc-näppäintä painamalla voi ohittaa kävelyanimaation. Pelaaminen onkin suurimmaksi osaksi “klik -> Esc, klik -> Esc, klik -> Esc”. Pelin vanhuuden ymmärtää myös siitä, ettei ympäristö ole yhtä isoa aluetta, vaan vastaan tulee välillä näkymättömiä seiniä. Mutta nykyään latausajat ovat niin lyhyitä, ettei tämä juurikaan haittaa. Steam-versiossa kamera tosin jumittaa muutaman sekunnin uudella alueella, mikä on erittäin ärsyttävää.

Ja nyt kun puhutaan Steam-versiosta... Voi luoja miten huono se onkaan verrattuna GOGin versioon. Grafiikat ovat entistäkin huonommat, vaikka ne olivat superhuonot jo aiemminkin. Cutscenet bugaavat jatkuvasti ja peli tökkii silloin tällöin aika pahasti. Suosittelen hankkimaan pelin mieluummin GOGista, mikäli kiinnostaa. Mutta varoituksen sana: Pelin grafiikat ovat tosiaankin huonot. Viisikulmioita ja kuusikulmioita joka paikassa. Sisätiloissa huonot tekstuurit eivät oikeastaan haittaa, mutta nurmikot ja kalliot ovat aivan kamalia. Itse olen tottunut grafiikoihin, mutta uudelle pelaajalle kokemus on varmaan pahempi. Varsinkin, kun pelissä on jonkin verran pikselinmetsästystä. 

Ravintolan pöydätkin ovat kuusikulmioita.

Ei nämä grafiikat sisätiloissa näytä niin pahalta!

Pikselinmetsästystä ja hankalia puzzleja? Peli on kuuluisa siitä, että siinä on samalla aikaa yksi kaikkien aikojen huonoimmista puzzleista, mutta myös yksi parhaista ikinä! Pelin alkumetreillä on pitkä pätkä, jossa Gabriel jääräpäisenä miehenä haluaa vuokrata ison harrikan surkean mopedin sijaan. Asia ei liity pelin juoneen mitenkään, mutta sen toteuttaminen vaatii todella omituisia toimenpiteitä. Myöhemmin pelissä tulee kuitenkin vastaan Le Serpent Rouge -puzzle, joka on nerokkuudessaan aivan toista luokkaa. Moniosaisen arvoituksen ratkominen alueen kartan avulla on jännittävää ja palkitsevaa. Gabriel ja Grace käyttävät erityistä Sidney-ohjelmaa tietokoneella, joka auttaa heitä pitämään silmällä epäiltyjä ja etsimään tietoa erinäisistä tapaukseen liittyvistä hakusanoista. Koneella myös etsitään piilotettuja vihjeitä teksteistä ja kuvista. Kone on kyllä aika tehokas ja fiksu verrattuna siihen, minkälainen kone itselläni oli vuonna 1999... Mutta ehkä se oli jonkinlainen superkone.

Maailmankaikkeuden älykkäin kone vuosimallia 1999.

Jane Jensen on tosiaan kirjoittanut mestariteoksen. Peli on kolmas osa Gabriel Knight -trilogiasta, mutta se oli ensimmäinen, jota itse pelasin. Pelin pääjuonen lisäksi on kivaa seurata, miten hahmojen välit kehittyvät pelin aikana. Mielenkiintoisin suhde on päähenkilöiden Gabrielin ja Gracen välillä. Gabriel käyttää kaiken energiansa pikku Charlien löytämiseen, kun taas Grace on kiinnostunut alueen historiasta ja aarteenmetsästyksestä. Pelin ääninäyttelijät tekivät myös hyvää työtä. Gabrielia ääninäyttelee vanha kunnon Tim Curry. Curry sai aikanaan huonoa palautetta ylinäyttelemisestä, mutta omasta mielestäni roolisuoritus on ihan OK. Muukin äänimaailma on ihana! Musiikki on pääosin tunteikasta pianomättöä ja melodiat jäävät helposti mieleen.

Mutta grafiikat ulkosalla... Voih.

Tarinaltaan Gabriel Knight 3 on loistava. On kidnappausta, murhia, vampyyreja, salaseuroja ja arvoituksia. Mikäli uskallatte käynnistää pelin, jossa on näin huonot grafiikat, niin tarinan puolesta ette tule pettymään. Peli on myös kohtalaisen pitkä. Itse pelasin sen juuri läpi, ja siihen meni noin kahdeksan tuntia. Helposti olisi mennyt kymmenenkin, jos olisin tutkinut joka taulun ja hotspotin. Pelissä kerätään pisteitä, joita on yhteensä 965. Itse en ole koskaan saanut täysiä pisteitä, vaikka kuinka yritän. Tälläkin kertaa jäi parisataa pistettä saamatta.

Suosittelenko peliä lukijoille? Kyllä, mutta pelaajan täytyy sietää vanhentuneita grafiikoita. Pelissä on hankalia puzzleja ja muutamia aikarajoitteisia tehtäviä. Itse tiedän tasan tarkkaan, mitä pitää seuraavaksi tehdä, mutta uudelle pelaajalle tietyt kohdat voivat olla vaikeita. Harmillisesti en muista yhtään, minkälaista peliä oli pelata ensimmäistä kertaa. Jos joku tämän tekstin myötä kokeilee peliä, niin raportoikaa siitä täällä tai discordissa! Itse tulen pelaamaan pelin vielä monen monta kertaa. Se on minulle niin rakas.

-Lissu

Neverwinter Nights (onnea Sokerinoppa 3v!)

Minulle neverin peluu ei ollut ensimmäinen kerta. Olen pelannut ko. pelin läpi jo useamman kerran, yllättäin aina Lissun kanssa. Yksinkin olen toki yrittänyt pelata, mutta siitä on puuttunut sellainen ystävien tuoma yllätysmomentti joka pitää pelin vauhdissa. Vanhempana pelinä tässä kun kuitenkin on se oma "kankeutensa", mihin ei nykypäivänä niin törmää enää. Tätä Lissun kanssa pelattaissa on aina vaihdeltu miten pelataan peliä, joskus kaikki lisärit läpi ja toisinaan taas vain itse pääpeli. On myös omia modeja testailtu silloin kauan kauan sitten nuoruudessa.

Hahmona minulla tässä meidän tiimityöskentelykerrassa oli se samainen hahmo, mitä tykkään tehdä vähän turhan usein. Heimo Miekkanen, barbaari/soturi, joka hakkaa vaan kaikki hengiltä muutamalla iskulla. Tällä kertaa tämä onnistuikin loistavasti, sillä pahemmatkin vihut kuolivat aika nopeasti enkä ottanut paljoa osumaa. Kiitos siitä kuuluukin myös hyvien support -hahmojen, joita Lissulla ja Lunitsilla oli.

Tällä pelikerralla tosin kävi niinkin hullusti, että Heimon vimma pääsi vähän liikaakin valloilleen ja tuli tapettua myös hahmoja, joiden osuus tarinaan oli enemmän tai vähemmän tärkeä. Joskus tämän takia jouduimme lataamaan vanhan tallennuksen, ja tekemään kiltimmin asiat. Pääasia kuitenkin oli se, että olipahan hauska seikkailu Lissun ja Lunitsin kanssa. Monet naurut saatiin meidän vihaisista nauruntäytteisistä seikkailuista, ja peuroista. Peuroja ei saa IKINÄ unohtaa. Peurat ovat pelin parhautta, tästä todiste alla olevassa videon pätkässä. Kuulostaa kuitenkin siltä että Lissu käy monologia itsensä kanssa kun ei minun puheeni tähän klippiin tallentunut ollenkaan.

-murmu

(LINKKI mobiilikäyttäjille!)

Toisin kuin Murmu ja Lissu, minulle Neveri oli täysin uusi pelikokemus. Tiesin kyllä minkälaisesta pelistä on kyse, en vain ollut koskaan pelannut sitä aiemmin. Lissu on kovasti aina hypettänyt sitä ja Murmukin puhunu aina nostalgian pauloissa kaikista hassun hauskoista hahmoista ja tilanteista mitä pelissä on tullut vastaan. Itsellä kiinnostusta Neveriin loi kovasti yksinkertaisesti se, että kyseessä on fantasiaroolipeli, jossa sattuu olemaan vielä kytköksiä Forgotten Realm -kirjojen maailmaan. Toki isoin tekijä oli silti, että saatiin pelata omalla porukalla ja pitää hauskaa. 

Ensimmäinen havaintoni pelistä oli, että se tykkää mennä nurin. Kyse on toki vanhasta pelistä niin se oli odotettavissakin, mutta kieltämättä se söi jonkin verran peli-intoa kun aina välillä jouduttiin säätämään. Lisäksi itselle hahmonluonti oli pientä tuskaa, ei niinkään classin valinnan kannalta (Red Dragon Disciple for the win) vaan se minkä reitin otan päästäkseni sinne minne haluan (ja että saan hahmolle lohharin siivet!). Lisäksi onhan se aina kuitenkin kiva saada hyvä toimiva kokonaisuus mitä ei tarvi jälkikäteen enää itkeä. Pienen googlettamisen ja vaivannäön jälkeen sain kuitenki itselle toimivan ratkaisun peliin. Heavy Metal Bardin! Ei.. se ei ole oikea class pelissä, mutta sanottakoon että sattumalta tulleet tyylivalinnat ja ehkä osittaiset tarinan valinnat myöskin antoivat tälle minun bardilleni tällaisen lempinimen.

Vasemmalta oikealle: Lissun Hiileri, Murmun Barbaari ja Lunitsin Heavy Metal Bard

Pelattavuus Neverissä on kankea ja npc-hahmot ovat ärsyttäviä, ennalta arvattavia, kaksinaamaisia pirun Aribetheja tai sitten hassun hauskoja ukkeleita jotka toistavat jotain samaa sanaa tai lausetta kuin rikkinäiset levyt (oli toki muitakin, mutta nämä kaksi arkkityyppiä jäi mieleen :D). Enkä edes aloita syvällisemmin mukana roikkuvista npc-hahmoista, jotka pystyi valkkaamaan mukaan "avuksi". Suurimmaksi osaksi nämä kamut onnistui laukaisemaan ansoja ja tapattamaan itsensä tai pitämään tiimin tappelussa kun oikeasti haluttiin hahmojen lepäävän ennen isompaa tappelua. Kaikkien näiden sattumusten, kiroilujen, nauramisten jälkeen olen kuitenki tyytyväinen, että pelattiin peli läpi porukalla ja veikkaan että tälle seikkailulle nauretaan vielä vanhoina muoreinakin. Seuraavaa seikkailua seuraavan pelin parissa odottaen! :D

- Lunitsi

Neverwinter Nights on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Pelasin sitä ensimmäistä kertaa jo silloin, kun se ilmestyi 2000-luvun alussa. Sen jälkeen olen pelannut sen läpi (lisäreineen) useamman kerran, joko yksin tai porukalla. Tämän kerran läpipeluusta teki erikoisen se, että mukana oli Lunitsi, joka pelasi peliä ensimmäistä kertaa. Partymme oli huikea; Hakkaaja-Heimo, Heavy Metal Bard ja oma hiileriakkani Iines Aurora. Cleric on aina ollut minulle sopiva classi, joten käytin pelienergiani miltei kokonaan murmun pelastamiseen ja Lunitsin resurrectaamiseen.

Muistan Neverin oikeastaan kokonaan ulkoa. Muutamia alueita toki oli, jotka tuntuivat vierailta, mutta suurin osa oli tuttua kauraa. Tappelut muistin todellisuutta vaikeammaksi, sillä aina kun sanoin partylle "tämä on sitten tosi paha tappelu", niin murmun hahmo vaan hakkasi kaikki kuoliaaksi ilman mitään ongelmaa. Huumoria pelikerroilla riitti runsaasti, sillä peli on paikoittain huvittavan vanhanaikainen. Bugeja ilmestyi paljon, ja niille naurettiin. (Kuten ikuisesti istuma-asentoon jumahtanut Heimo...)

Tulen pelaamaan Neverin varmasti läpi vielä useita kertoja, sillä tykkään palata siihen ajoittain. Rakastan myös Toolsetin käyttöä ja haaveilen vielä joskus tekeväni modin, joka oikeasti olisi pelattava. Jotenkin meidän kolmen hengen partyyn kiintyi, ja se tulee aina olemaan rakas! Toivottavasti murmulla ja Lunitsilla oli yhtä hauskaa, kuin minulla.

-Lissu

Älä tule paha kakku, tule sokerikakku! Paljon onnea kolmevuotiaalle Sokerinopalle.

Year Walk (2013)

Näin uuden vuoden kunniaksi rustailin tekstin pelistä, joka sopii tämän päivän teemaan. Year Walk on kriipivän puoleinen seikkailupeli, joka kertoo ruotsalaisesta kansanperinteestä, jossa yritetään nähdä tulevaisuuteen. Ideana on joko joulun alla tai uudenvuoden aattona suorittaa erinäisiä haasteita, joihin osaan liittyy myös yliluonnollisia olentoja. Tässä pelissä kyseiset olennot on tietenkin napattu ruotsalaisesta kansanperinteestä, joista iso osa on tuttuja myös täällä suomessakin. Matkan ja haasteiden onnistuessa "kävelijä" palkitaan väläyksillä tulevaisuudesta kun taas epäonnistuminen voi tietää huonoa niin mielenterveyden kuin hengenkin kannalta.

Year Walk -Traileri

Year Walk julkaistiin ensin iOS-laitteille 21. helmikuuta 2013. Sitä seuraavana vuonna Windowsin ja OC X:n tietokoneille sekä Wii U:lle. Vaikka peli onkin suunniteltu ensin mobiililaitteille ja sitten vasta portattu tietokoneelle, oli se silti yllättävän mukava pelattavuudeltaan myös tietokoneella. Pelin tunnelma on ihanan synkkä ja melankolinen. Niskavillat nousi pariinkin otteeseen pelissä ja juuri sellaisesta psykologisesta kauhusta itse pidän. Tästä eteenpäin käyn läpi asioita tarinasta. Teksti sisältää lieviä spoilereita, mutta ei mitään mullistavaa.

Pelin kartta

Tarina alkaa päähenkilön Daniel Svenssonin kotoa. Mies aikoo suorittaa vuoden kävelyn nähdäkseen omaan tulevaisuuteensa ja yllätys yllätys että asiaan liittyy myös nainen. Tarkemmin ottaen rakastettu ja tietenkin syystä X suhde on vähän hataralla. Matkalla tulee vastaan erilaisia mystisiä olentoja kuten huldra (viettelevä metsänneito) ja joessa asustava vesihevonen (houkuttelee lapsia mukaansa). Danielin rakastettu yrittää varoittaa miestä perinteen vaarallisuudesta ja kieltää häntä tekemästä sitä, mutta milloinkas tällaisia varoituksia kukaan olisi kuunnellut? Tyypillisesti päähenkilön kallo on liian paksu, että varoitukset menisivät perille asti ja mies aloittaa matkansa heti seuraavana päivänä.

Huldra - metsänneito

Pelin haasteet vaihtelevat paljon tyypiltään. On haasteita joissa tarvitaan tarkkaa kuuntelemista, osassa pitää muistaa tarkkailla ympäristöä ja sen osia. Joskus pitää vain hoksata klikata kaikkea mahdollista ja yrittää liikuttaa kaikkea mitä ympäristössä näkyy tai sitten vain suunnistaa paikasta A paikkaan B. Peruskauraa osittain, mutta itsellekin pelissä oli pari pulmaa mitkä vaati hieman pitempää miettimistä ennen kuin sain ne ratkaistua. (Kyseiset pulmat oli vielä sitä luokkaa että vastaukset olivat kirjaimellisesti naaman edessä..) Tärkeää ei ole pelkästään pelin ympäristössä olevat asiat, vaan mukana kulkee myös muistikirja, jossa on ohjeita näiden mystisten olentojen kohtaamiseen ja vihjeitä, kuinka minkäkin otuksen haaste ratkaistaan.

Brook horse - vesihevonen

Church Grim - kirkonväkeä

Peli ei ole mitään kauheinta kauhua, mutta kyllä se niskavillat nostattaa. Ajatuksella kun lorea lukee ja yksin pimeässä tätä peliä pelaa niin äkkiä ääniskaalan muuttuessa sitä meinaa säpsähtää pelituolilta alas. Pelissä on panostettu painostavaan tunnelmaan onnistuneesti ja siinä mielessä on harmillista, että peli ei loppujen lopuksi ollut kauhean pitkä. Läpäisin itse tarinan tunnissa ja sen jälkeen saavutusten hommaamisen ja loppujen lorehippujen lukemisten jälkeen paketti oli kasassa kolmen tunnin jälkeen. Toki kun ajatellaan, että peli on aluksi kännykälle suunniteltu niin ehkäpä se pituus on siihen tarkoitukseen sopiva. 

Yksi pelin pulmista

Steamissa kyseinen peli on tällä hetkellä 6e mikä on tämän mittaiselle pelille liikaa omasta mielestä, mutta alennusksiahan steamissa tulee jatkuvasti. Jos peli kiinnostaa vähääkään niin suosittelen stalkkaamaan niitä alennuksia, ostamaan sen ja pelaamaan sen läpi. Luvassa on mukava pelisessio tunnista kolmeen. Ehdottomasti peli, jota on myös mukava vaikka kaverin seurata vierestä kun pelaa. Tämän pelin merkeissä on mukava siirtyä seuraavaan vuoteen.

Hyvää Uutta Vuotta 2020 myös Sokerinopan puolesta kaikille!

-Lunitsi

Still Life (2005)

(HUOM! Lieviä spoilereita tekstissä!)

Parhaimpien seikkailujen tunnelma luodaan heti pelin alkumetreillä. Vuonna 2005 PC:lle ilmestynyt Still Life on yksi näistä peleistä. Perinteinen point’n’click seikkailu sijoittuu sopivasti joulun aikaan, joten näin joulun alla se oli täydellinen arvostelun kohde! Pelasin pelin ensimmäistä kertaa vuonna 2013, ja se jäi mieleeni erinomaisesti toteutettuna mutta vaikeana pelinä. Still Life on jatko-osa vuoden 2002 pelille Post Mortem, ja sille ilmestyi toinen osa Still Life 2 vuonna 2009. Olen pelannut sarjan kaikki osat, mutta Still Life jäi mieleen parhaana.

Murhaaja on vapaana Chicagossa. Murhien uhrit ovat seksityöläisiä ja ruumiit julmasti silvottuja. FBI:n agentti Victoria McPherson saapuu hylättyyn rakennukseen, josta on löytynyt jälleen kerran uusi urhi. Ruumis makaa verisessä kylpyammeessa. Paikalla ovat Victorian työtoverit David Miller ja Claire Ashby. Ensimmäinen tehtävä on tutkia rikospaikkaa läpikotaisin, jotta kallisarvoiset todisteet saataisiin talteen. Victoria käyttää kameraa, Luminolia, pinsettejä ja muita välineitä työssään. Rikospaikka on karmiva mutta mielenkiintoinen. Murhaaja on jättänyt jälkeensä viestejä ja veritahroja, jotka Victorian pitää kuvata ja tallentaa.

Kodikas keittiö?

Inventaarion käyttö tulee pelaajalle tutuksi heti ensi metreillä. Inventaariosysteemi on hieman hankala, mutta siihen tottuu kyllä pelin edetessä. Hahmoihin tutustutaan heti pelin alkaessa. Rikospaikan käytävällä oksenteleva Miller ja hänelle suunnattoman vihainen Ashby ovat mielenkiintoisia hahmoja, joiden ystävä pelaaja haluaa olla. Victorian pomo on erityisen pomotteleva, ja poliisi William Tate on joulukuiseen säähän kyllästynyt poliisi, joka pitää kahvista.

Jouluiset yökahvit lumisateessa.

Still Life on jaettu kahteen eri aikakauteen. Pelin toinen päähenkilö on Victorian isoisä Gustav McPherson, jonka osuus tarinasta sijoittuu 1920-luvulle. Victoria löytää kotinsa ullakolta vanhan muistikirjan, johon Gus on raportoinut seikkailujaan yksityisetsivänä Prahassa. Hänen tutkimansa murhat ovat aavemaisen samantapaisia, kuin Victorian tutkimat modernit murhat. Voiko näillä tarinoilla olla yhteys? Myös Victorian poikaystävän pitämä taidegalleria tuntuu liittyvän tarinaan jotenkin. Pelissä selvitetään näitä yhteyksiä ja yritetään selvittää mysteeriä murhien takana. Samalla selviää Victorian perheen tausta ja salaisuudet hänen isoäitinsä alkuperästä.

Sitten hieman mekaniikasta. Peli toimii hiiren klikkauksilla, joilla Victoria joko tutkii paikkoja, kommentoi ympäristöään tai kävelee/juoksee haluttuun paikkaan. Välillä ympäristöjen välillä on hankalaa kulkea. Esimerkiksi Victorian työpaikalla pitää joka kerta katsoa pieni hissianimaatio, kun hahmo liikkuu kerroksesta toiseen. Työpaikan kellarissa pitää liikkua kaksi aluetta, että pääsee autolle, jolla Victoria pääasiassa liikkuu. Dialogia ei myöskään voi skipata mitenkään. Näistä harmillisista hidastuksista huolimatta peli toimii ihan hyvin. Kursori muuttuu suurennuslasista käteen ja nuolikuviosta rastiin riippuen siitä, mitä ympäristössä voi tutkia. Muihin seikkailuihin verrattuna kommentoitavia asioita on aika vähän, mutta se ei paljoa haittaa.

Claire Ashbyn "toimisto".

Still Lifen parhainta antia ovat sen ympäristöt. Alkumetrien graffittien sotkema hylätty asuintalo on pelottava ja mystinen. Victorian koti on kodikas, mutta samalla ylellinen. Biljardipöytä, hyvin varusteltu baari ja oma poreallas saavat pelaajan haluamaan samanlaisen kodin. 20-luvun Praha on seepianvärinen ja kaunis. Ympäristöt ovat aika pieniä, mutta niitä on monta. Musiikkia pelissä on verrattain vähän, mutta sekin vähä toimii hyvin. Alkuvideon taustalla soi Mozartin Dies Irae. Rikospaikan tutkimista siivittää hieno deep lounge –raita, joka sopii täydellisesti pelin taustalle. Kaikenkaikkiaan visuaalinen puoli toimii hienosti, vaikka hahmojen animoinnissa onkin hieman puutteita! Peli on kuitenkin aika vanha, joten 3D-hahmot eivät ole täysin täydellisiä.

Prahan ympäristö näyttää vanhalta valokuvalta.

Pelin puzzlet ovatkin sitten toinen juttu. Osa on mukavia ja helppoja, kun taas osa on jäänyt mieleeni vaikeimpina puzzleina ikinä. (Ja minulla on kokemusta. Olen pelannut seikkailuja todella ison määrän.) Victorian ullakon lukkopuzzle ja Gustavin oven tiirikointipuzzle ovat jotain aivan kamalaa. Joulukeksien leipomispuzzle on mielenkiintoinen, mutta vähän rasittava. Loppupuolen puzzle, jossa ohjataan pientä robottia laserkentän läpi on yksi hirveimmistä ikinä. Kannattaa puzzleja toki yrittää ratkoa itse, mutta suosittelen huijaamaan, mikäli ratkomisessa menee yli tunti. Joskus pelissä ei oikein tiedä, mitä seuraavaksi pitää tehdä. Tämä on toki normaalia, mutta välillä jokin pieni asia on jäänyt tekemättä, eikä peli etene. Pelin vinkkisysteemi saisi siis olla parempi.

"I like this statue. It reminds me of Ida."

Keskustelu pelissä on antoisaa. Hahmojen ääninäyttelijät ovat tehneet hyvää työtä. Victorian kommentit ovat monesti todella hauskoja. Gustavin ääninäyttelijä on sopivan eleetön, mikä sopii hänen hahmoonsa hyvin. Yleensä ottaen keskustelut ovat aitoja ja kiinnostavia. Hahmoilla on myös juoneen kuulumattomia ongelmia, mikä tuo lisää realistisuutta peliin. Murhat ovat pelissä oikeasti kammottavia, eikä peli ole lapsille sopiva. Cognition - An Erica Reed Thrillerin rinnalla Still Life on yksi parhaista murhamysteereistä, mihin olen törmännyt (peleissä JA elokuvissa!) 

Gustav Mc Phersonin tähdittämä Post Mortem sijoittuu aikaan ennen Still Lifea. Peli oli ihan OK, vaikkakin hankalasti pelattava, ja ympäristöt eivät olleet yhtä hyvin toteutettuja kuin muissa sarjan peleissä. Still Life 2 taas on yksi niistä harvoista seikkailuista, joita en ole pelannut loppuun asti. Pelin idea oli hyvä, sillä se sijoittui lähes kokonaan yhden talon sisälle. Peli oli kuitenkin harmillisen rasittava, eivätkä aikarajoitetut puzzlet auttaneet asiaa yhtään. Sarjasta suosittelen siis pelaamaan keskimmäisen pelin, eli Still Lifen! Peli on varmasti antoisa kokemus, sillä sen jouluinen, pimeä tunnelma sekoittuu murhamysteeriin ja historialliseen seikkailuun. Victorian ja Gustavin tarinat ovat kaikenkaikkiaan kiinnostavia seurata ja pelaaja saa uppoutua niihin kokonaan. 

Still Life maksaa Steamissa vain 7,99€, joka on pieni hinta hyvästä seikkailupelistä. Kannattaa siis hankkia se ja viettää rauhallista joulua pelin parissa!

-Lissu

Hyvää joulua Sokerinopan lukijoille!

Gray Matter (2011)

(HUOM! Lieviä spoilereita tekstissä!)

Sekoitus dialogeja, musiikkia, hahmojen tarinoita ja ympäristöjä saavat parhaimmat seikkailut loistamaan. Osaava tiimi on toki tärkeä, ja luovuudella on paljon vaikutusta lopputulokseen. Tämän päivän teksti kertoo pelistä, jossa kaikki palaset ovat loksahtaneet paikalleen. Kirjoitan pelistä Gray Matter, joka ilmestyi EU:ssa vuonna 2011 PC:lle. Pelin suunnittelusta vastasi legendaarinen Jane Jensen, joka tunnetaan erityisesti Gabriel Knight –sarjan peleistä. GK on itselleni hyvin rakas sarja, joten pakkohan Jensenin kirjoittama peli oli saada! Ostin pelin vuonna 2014 ja pelasin sen kaverin kanssa Steamin chatissa jutellen. Tähän väliin on pakko myöntää, että Gray Matter on yksi parhaista seikkailuista, mitä olen koskaan pelannut. (Ja olen pelannut niitä paljon...) Kovatasoisesta pelistä siis kyse!

Oli synkkä ja myrskyinen yö...

Gray Matter kertoo erilaisten ihmisten kohtaloiden kietoutumisesta yhteen. Päähenkilö on Samantha Everett, katutaikuri ja maailmanmatkaaja, joka päätyy puoliksi vahingossa Tohtori David Stylesin taloon Oxfordiin tämän assistentiksi. Myrskyisenä iltana Sam saapuu kauniiseen Dread Hillin kartanoon, joka toimii Stylesin kodin lisäksi neurobiologian laboratoriona. Mukana Samilla on vain hänen lemmikkipupunsa Houdini ja suuresti itsepäisyyttä. Samin tavoitteena on päästä jäseneksi Lontoon taikuriklubille. Oxfordiin hän kuitenkin päätyy kohtalon sanelemana. Hän yrittää pitää oikean identiteettinsä salaisuutena esittäen yliopiston opiskelijaa. Suunnitelma toimii hyvin... Ainakin aluksi.

Pelin aikana pelataan välillä myös Tohtori Stylesilla, joka on pelin toinen päähenkilö.  Tohtorin vaimon kuolema on yksi pelin päätarinoista. Stylesin pakkomielle saada yhteys kuolleeseen vaimoonsa on suuri osa peliä. Tämä traaginen tarina on erittäin hyvin kirjoitettu ja toteutettu. Styles yrittää voimistaa vaimonsa energiaa etsien erilaisia aistiärsykkeitä, jotka muistuttavat häntä rakkaastaan. Myös Samin taustatarina on mielenkiintoinen. Sijaiskodeissa koko elämänsä viettänyt nuori nainen on älykäs ja taitava, mutta tietyllä tapaa myös rikkinäinen sielu. Kahden päähenkilön välinen suhde kehittyy mielenkiintoisesti pelin aikana.

Ylös, ulos ja lenkille!

Juonessa mukana on myös yliopisto-opiskelijoiden ryhmä, jotka auttavat Stylesiä neurobiologian kokeessa. Sessioiden aikana kuitenkin tapahtuu kaikenlaista outoa. Kenen tekemisiä nämä temput ovat? Onko kyse harmittomista piloista vai jostain vakavammasta? Jokainen on epäilty. Varsinkin Samin pelissä tapaamat taikuuden ammattilaiset.

Pelissä on mielestäni erittäin hyvin erilaisia hahmoja. Jokainen on jollain tapaa mielenkiintoinen, eikä tylsiä tyyppejä pelissä ole ollenkaan. Hahmojen taustojen avaaminen on palkitsevaa ja hauskaa. Sellaista tutkimustyötä ja tutustumista on vain parhaissa seikkailuissa!

Täällä kummittelee. Ihan varmasti.

Gray Matter on perinteinen seikkailupeli. Tärkeässä osassa peliä ovat myös Samanthan taikatemput, joita varten hän kantaa mukanaan pientä kirjaa. Tällaiseen pelimekaniikkaan en ole muualla törmännyt. Välillä temppujen tekeminen on hieman puuduttavaa, mutta onneksi se on sen verran helppoa, etteivät pelaajan hermot pala. Oxfordin kartta päivittyy sitä mukaan, kun juoni menee eteenpäin. Kultaisilla, hopeisilla ja tumman harmailla kirjoitetuista nimistä voi päätellä, missä on vielä tehtävää. Jokaisen osan apuna on myös prosenttilaskuri, joka laskee, paljonko osassa on vielä tekemistä. Pelin dialogit ovat välillä vähän katkonaisia, mutta se ei paljoa vaikuta pelin sujuvuuteen. Cutscenet ovat yksinkertaisia, maalattuja kuvia äänen kanssa. Joidenkin mielestä ne eivät ole vakuuttavia, mutta omasta mielestäni tyyli toimii hyvin peliin.

Dread Hillin kartano.

Pelin tunnelmasta voin vain sanoa, että wau. Oxfordin kadut ja muut hienot ympäristöt ovat unenomaisia. On kuin kävelisi itse pelin sisällä. Auringon valo suodattuu kivasti ikkunoista ja sää tuntuu lämpimältä. Musiikki on aivan loistavaa ja tukee mielenkiintoisia alueita kauniisti. Musiikki on välillä surumielistä ja välillä sopivaa kauniin päivän puzzlenratkontaan. Samilla ja tohtori Stylesilla on omat teemansa. Myös muut pelin alueet ovat mielenkiintoisia. Erilaisten questien ja puzzlejen ratkominen on mukavaa, eikä mikään ole liian vaikeaa. Silti puzzleissa on välillä mietittävääkin!

Englantilaista sisäpihaa.

Gray Matterissa yhdityvät hienosti eri hahmojen tarkoitukset ja tarinat. Parasta pelissä on sen mysteeri. Kuka on minkäkin teon takana? Onko kaikki vain illuusiota, vai onko ihmisen mielellä oikeasti voimaa? Suosittelen Gray Matteria erittäin vahvasti kaikille hyvän tarinan ystäville. Peli löytyy luonnollisesti Steamista ja maksaa kympin. Pieni hinta näin hyvästä seikkailusta! Pelikokemuksena se on minulle erinomainen – voisin jopa sanoa että rakkaimpiin kuuluva. 

- Lissu

The Dig (1995)

Vanha jalokivi. Klassikko. Mestariteos. Miten ikinä sitä kuvailetkaan, on LucasArtsin peli The Dig varmasti parhaiden seikkailujen joukossa! Vuonna 1995 julkaistun pelin tarina piti alunperin toteuttaa elokuvana, mutta lopulta siitä tulikin point’n’click –seikkailu. Hyvä niin, sillä tarina toimii loistavasti pelinä. Vuosia kestänyt tuotanto johti peliin, joka jää varmasti jokaisen pelaajan mieleen suurenmoisena kokemuksena.

The Dig on yllättävän vakava LucasArtsin peliksi. Siitä puuttuu Monkey Islandien mahtava huumori, joka on korvattu loistavalla tarinalla ja fantasiamaisella tunnelmalla. Sen juoni on perinteistä scifiä: Joukko sankareita yrittää tuhota maata kohti kiitävän asteroidin asettamalla siihen ydinräjähteitä. Asteroidi on kuitenkin erityisempi, kuin kukaan luuli. Sen sisällä on mystisiä tunneleita ja metallisia esineitä. Sankarit tutkivat paikan läpikotaisin, mutta päätyvätkin kauas kotoa vieraalle planeetalle, jonka asukkaat ovat ilmeisesti kadonneet jonnekin.

Dum-de-dum. Ydinräjähdehommia.

Planeetalla seikkailevaan trioon kuuluvat astronautti Low, arkeologi Brink ja kielitieteilijä Robbins. Planeetalla on kyllä elämää, mutta mihin ovat kadonneet sen älykkäät asukkaat? Tehtäviä on kaksi: Selvitä hengissä, ja päästä takaisin kotiin. Matkalla tulee vastaan lukittuja ovia, outoja otuksia ja salaperäisiä kirjoituksia. Kauniit aaveiden tapaiset ilmestykset tuntuvat johdattavan sankareita eteenpäin. Kaikki tuntuu samalla tutulta ja samalla oudolta! Aavikkomaisen alueen tutkittuaan joukko päätyy maan alle aulan tapaiseen paikkaan. Mitä on lukittujen ovien takana? Vain tutkimalla voi tämän selvittää.

Peli toimii samalla tavalla kuin muutkin genrensä pelit. Pelaaja ohjaa päähenkilö Lowia, joka liikkuu paikasta toiseen ja kerää esineitä klikkaamalla. Mukana on myös nykyaikaisen tabletin näköinen laite, jolla Low saa yhteyden ryhmänsä jäseniin. Pelissä on monta mukavaa ja ei-niin-mukavaa puzzlea, jotka kohottavat pelin vaikeusastetta reilusti. Vaikeimpia ovat ehdottomasti kummallisen laitteen ohjailu käyttämällä typerää nappisysteemiä, ja kuolleen alien-otuksen henkiin herättäminen luurankoa korjaamalla. Muut puzzlet ovat siedettäviä ja jopa kivoja. Lukittujen ovien availu on hieman raivostuttavaa, sillä lukkoyhdistelmää voi selata vain yhteen suuntaan. Pelissä on myös runsaasti kävelyä ja mystisellä metrosysteemillä matkustamista. (Cutscnenen voi varmaankin skipata jotenkin, mutta en itse hoksannut kuinka...)

Kummitteleva avaruusalus. Kuka sen rakensi?

The Digin tunnelma on se elementti, joka pelaajille jää päällimmäisenä mieleen. Pelissä ratkotaan ongelmia ja tutkitaan vierasta ympäristöä, mikä tekee siitä kiinnostavan ja jännittävän. Ympäristöjä on monia ja kaikki ovat toisiaan kauniimpia. Tutkiminen on mielekästä puuhaa, sillä mysteerejä on joka nurkan takana. Miten planeetan asukkaat ovat rakentaneet niin korkealaatuista teknologiaa? Mihin he katosivat? Onko sankareillamme mitään toivoa päästä kotiin? Vastauksia löytyy joka oven takaa entistä enemmän, mutta ihan kaikki eivät kestä mystisten kristallien vaikutusta mieleen. Kristallit tuntuvat olevan avainasemassa vieraan teknologian käynnistämiseen. Ne kuitenkin saattavat olla luultua vaarallisempia!

Metrosysteemi on kieltämättä kaunis mutta välillä raivostuttava.

Huomattavan suuressa osassa peliä on kuitenkin sen soundtrack. Se koostuu helvetinmoisesta sointuprogressiosta, mutta voi luoja että se toimii hyvin! The Dig on yksi niistä harvoista peleistä, jonka musiikin pariin palaan säännöllisesti. Soundtrack on hyvin scifimäinen ja eeppinen. Sen säveltävä Michael Land osasi hyvin tehdä vaikuttavaa musiikkia, joka passaa loistavasti pelin tunnelmaan. Pelin alkumereistä lähtien soundtrack vaikutti positiivisesti pelikokemukseen.

The Dig on mielestäni aika vaikea peli. Pelasin sen itse juttelemalla samalla kaverille, joka myös pelasi peliä samaan aikaan. Itse mokasin muutamassa kohtaa pahasti, mikä johti ajoittaiseen jumittamiseen. (Unohdin siis poimia pari tärkeää esinettä, joita puzzleihin tarvittiin...) Peli kestää rapeat kolme tuntia, jos tietää mitä tehdä. Välillä se on kuitenkin lähes mahdotonta. Tutkittava alue kasvaa jokaisen lukitun oven jälkeen, eikä välillä tiedä ollenkaan, mitä pitää yrittää tehdä ja missä! Joskus alueiden välillä matkustelu alkaa ottamaan päähän, mutta jokin pelissä silti kannustaa jatkamaan. (Varmaankin se aiemmin mainittu tunnelma!)

Kristalleja! Niin paljon kristalleja!

Valoa tunnelin päässä.

Pelissä on kaksi mahdollista loppua: Hyvä ja paha. Tämä ominaisuus tekee monesti peleistä mielenkiintoisempia, sillä pelin tekee mieli pelata myös toisella tapaa. Itse pelasin pelin hyvään loppuun, mutta ehkä seuraavalla kerralla kokeilen toista loppua. Tämä tarkoittaa sitä, että pelaisin pelin mielelläni toisenkin kerran!

The Dig kanattaa todellakin pelata, mikäli seikkailupelit maistuvat. Se on harmillisesti hieman unohdettu jalokivi, jonka tarina muistuttaa hieman Prometheus-leffaa. Mikäli leffa oli mielestäsi hyvä, niin todennäköisesti myös The Dig on! Eikun autiota planeettaa tutkimaan!

- Lissu

Tarzan (1999)

Joskus sitä miettii, mikä Disney-elokuva on kaikista paras. Sellaiset klassikot, kuin Kaunotar ja hirviö & Leijonakuningas jäivät mieleen loistavina elokuvina, mutta joskus elokuvasta väännetty peli voi olla yhtä hyvä kuin leffa itse. Disneyn Tarzan tuli elokuvana  vuonna 1999, ja samana vuonna se ilmestyi pelinä usealle eri alustalle. Elokuvaa opin arvostamaan enemmän aikuisena (nykyisin se on yksi lemppareistani), mutta peliä hakkasin penskana erittäin paljon. Pelin kehitti Eurocom ja Game Boy Colorille Digital Eclipse. Itse pelasin sitä PC:llä, mutta se taisi olla suosituin PS1-pelinä. Siitä on aikaa, kun viimeksi itse pelasin peliä, mutta onneksi YouTube on täynnä läpipeluuvideoita! Oman pelikokemuksen muistan kuitenkin sen verran hyvin, että uskalsin tämän tekstin kirjoittaa.

Tarzan on 2D-tasohyppely, jonka värikäs maailma on ilo silmälle. Pelin ympäristöt ovat hyvin toteutettuja mutta yksinkertaisia. Pidän siitä, etteivät pelin suunnittelijat yrittäneet liikaa. Peli on ikääntynyt hienosti, sillä sen grafiikat ovat mukavan pyöreitä ja sulavia. ”Värikäs” on tosiaan paras sana kuvaamaan peliä, sillä vehreä viidakko ja sen monipuolinen eliömaailma ovat oikein kivoja katsella. Viidakko on täynnä elämää, eikä sitä puutu myöskään muista ympäristöistä.

Viidakon puut ovat hyvin oksaisia.

Tarzan alkaa sankarin ensiaskelista syvällä viidakon uumenissa. Nuori Tarzan käy läpi ystävänsä Terkin kanssa tutorialin, ja hänellä pelataan pelin ensimmäiset kentät. Aikuisella Tarzanilla pelataan sitten loput. Sankari saa aseekseen kivisen veitsen ja heitettäviä hedelmiä. Rakastan erityisesti pelin alkupuolen viidakkokenttiä, joiden eläväiseen maailmaan ei kyllästy millään! Pelissä on myös muita kivoja kenttiä, joihin lukeutuu muun muassa Janen karkuunjuoksu ilkeiltä apinoilta ja Tarzanin seikkailu valtamerilaivan kannella. Parasta on kuitenkin viidakkokenttien puusurffailu, jossa Tarzania ohjataan vasemmalta oikealle nopeatahtisessa meiningissä. Peliin kuuluu myös luonnollisesti köynnöksissä kiipeily ja puiden oksilla pomppiminen.

Kis kis, Sabor!

Tarzan on kohtalaisen lyhyt, mutta lasten peliksi juuri sopiva. Vaikeusastetta voi itse säätää, mutta mielestäni peli ei ole koskaan liian vaikea. Haastetta tuovat pahispantteri Saborin bossitappelu ja viimeinen taistelu Claytonia vastaan. Lopputaistelu jakaa mielipiteitä. Joidenkin mielestä se on epäreilun vaikea, kun taas osa pitää sitä naurettavan helppona.  Vaikka peli onkin suurimmaksi osaksi 2D-seikkailua, niin siihen on piilotettu lukuisia eri salareittejä, joiden löytäminen vaatii tutulta reitiltä poikkeamista. Reitit osaavat olla ovelia. Salaisuuksien löytäminen vaatii kentän läpikotaista tutkimista.

Bonuskentissä taistellaan aikaa vastaan.

Pelissä kerätään perus tasohyppelyn tapaan kolikoita, Tarzan-kirjaimia, apinaluonnoksen osia ja erilaisia hedelmiä, joita voi käyttää aseena viidakon ilkeämpiä otuksia vastaan. Banaanista saa lisää energiaa ja sadasta kolikosta elämän. Janen päivänvarjon löytyessä on kenttä ohi. Kirjaimia ja luonnoksia on vaikeampi löytää ja osa niistä on erittäin hyvin piilotettuja. En edes muista, pääsinkö itse peliä koskaan 100% läpi! Myös kaikkien kolikoiden keräämisessä on tekemistä. Jos pärjää kentässä tarpeeksi hyvin, niin pelaaja pääsee kokeilemaan onneaan bonuskentässä, jossa esimerkiksi ratsastetaan isolla linnulla tai uidaan pitkin jokea keräten kolikkoja. Kaikki tämä tekee pelistä monipuolisen. Kenttiä tekee mieli pelata uudestaan, mikäli kerättäviä asioita jää keräämättä!

Terk ja maailman groovaavin leiri.

Pelin soundtrack mukailee elokuvan musiikkeja. Taustalla soiva versio Phil Collinsin ”Son of Man” –laulusta on aivan loistava. Myös groovaavan musiikin siivittämä leirintuhoamiskenttä on kiva! Elokuvan biiseistä tehdyt versiot on muokattu pelimusiikin tyyliseksi, mikä on toimiva juttu. Tyypilliseen Disney-pelin tapaan pelissä saa myös videopätkiä elokuvasta. Elokuvan nähneille nämä eivät ole mitään uutta materiaalia, mutta onhan se kiva saada edes jotain palkinnoksi hyvin pelatusta kentästä! 

Tarzanin ohjaaminen oli muistaakseni ihan helppoa näppikselläkin, tosin voin kuvitella PS1-ohjaimen olevan vielä kätevämpi laite. Tarzan osaa hyppiä, hyökätä ja riehua paljastaakseen lähialueen salaisuuksia.  Pelin edetessä pelaaja saa ohjata myös Terkia ja Janea. Mielestäni pelin sujuva toimivuus ovat iso osa sitä, miksi tykkään pelistä niin paljon. Vihollisia tulee vastaan paljon, mutta suurinta osaa ei edes tarvitse tappaa. Suurin osa viidakon otuksista on supersöpöjä! Ainakin viattomat kissamakit eivät oikein käy vaarallisista vihollisista. Ja jostain syystä elefantin selkä toimii trampoliinina, jonka avulla saa tavoittamattomissa olevia kolikoita... 

Dodging bullets.

Vanhaksi peliksi aika hyvin! Jos tästä nyt joku yhteenveto pitää keksiä, niin Tarzan on mielestäni yhtä nauttittava kokemus kuin alkuperäinen elokuva. Sen värikäs tunnelma ja monipuoliset kentät saavat minutkin ikävöimään peliä. Peli oli suosikkini lapsena, ja siitä on jäänyt vain hyviä muistoja. Disney on tehnyt jälleen kerran hyvää työtä!

-Lissu