Rayman 3: Hoodlum Havoc (2003)

Joskus sitä täytyy pysähtyä miettimään, mitkä lapsuuden pelikokemukset ovat itselle kaikkein arvokkaimpia. Innostuksen Crash Bandicootiin jaoin sisarusteni kanssa. Maniac Mansion ja Day of the Tentacle olivat myös koko perheen suosikkeja. The Simsiä pelasimme myös porukalla, mutta täysin omaksi minulle muodostui Rayman. Siitä tuli minun juttuni. Rayman on hahmo, jonka pelisarja on jatkunut vuodesta 1995 tähän päivään. Ensimmäisiä sarjan osia en ole pelannut, mutta muistan pyytäneeni Rayman-peliä joululahjaksi ja sen myös sain.

Rayman on oikeasti todella hämmentävä hahmo. Hänen ruumiinosansa leijuvat irrallaan muusta kehosta. On kuin hän olisi jonkin kammottavan paloittelusurman uhri, joka nyt kummittelee pelaajien iloksi taistellen vihollisia vastaan vanhassa pelisarjassa. Hänellä on hupparista päällään vain huppu, ja hänen futuristiset, keltaiset tennarit riitelevät hänen muuten violetin värityksensä kanssa, ja maagisesti hän pystyy leijumaan ilmassa helikopterimaisen tukkansa avulla. Miten hän syö? Miten hän tekee yhtään mitään? Kuka ihme tämän hahmon oikein keksi? Palataan nyt kuitenkin asiaan.

Rayman 3: Hoodlum Havoc ilmestyi lukuisalle eri alustalle vuonna 2003. Itse pelasin sitä PlayStation 2:lla. Peli alkaa siitä, kun musta ”lum” André alkaa muuttamaan punaisia hyvis-lumeja omaksi henkilökohtaiseksi armeijakseen. Suunnitelma ei pääse etenemään kovin pitkälle, kun Raymanin paras ystävä Globox vahingossa nielaisee pahan Andrén. Kaiken kukkuraks André pakottaa Globoxin juomaan luumumehua, jolle tämä on pahasti allerginen. Rayman johdattaa ystäväänsä tohtorilta toiselle parantaakseen hänet.

Pelin alkupäässä seikkaillaan metsässä.

Globox seuraa ystäväänsä läpi kenttien. Samalla Rayman tappelee vihollisten kanssa ja kerää kallisarvoisia jalokiviä saadakseen lisää pisteitä, joilla voi avata bonuskenttiä. Jalokiviä on monta eri väriä, ja mitä nopeammin niitä keräät, sitä enemmän saat pisteitä. Pistelaskurin alla on erityinen combo-laskuri, jota seuraamalla saa kerättyä hurjat pisteet. Kerättävissä ovat myös punaiset lumit, joista Rayman saa energiaa. Pelissä ei sinänsä ole elämiä, sillä energiapalkin mennessä nollaan, pelaaja saa game overin. Energiaa kuitenkin riittää hyvin, ja pelaaja saa olla aikamoinen tunari, että saa kaiken kulumaan.

Tähtitaivas koristaa keijukaisten kotia.

Tappelu on pelissä hauskaa ja monipuolista puuhaa. Suurin osa vihollisista ei kuole pelkillä suorilla nyrkin iskuilla, vaan Raymanin täytyy keksiä muita keinoja voittaakseen. Pelissä suuressa osassa ovat erilaiset supervoimat, joiden avulla voi ratkaista pieniä tasohyppelypuzzleja, avata ovia ja nirhata tietynlaisia vihollisia. Pelissä myös autetaan pahisten kaappaamia teensies-otuksia, jotka on lukittu häkkiin. (Häkkejä on Rayman-peleissä rikottu jo ensimmäisestä pelistä lähtien.) Otukset antavat pelaajalle palkinnoksi supervoimia, jalokiviä tai energiaa. Osa häkeistä on pakko löytää, jotta peli etenisi, kun taas osa lasketaan pelkästään kentän loppupisteisiin.

Haastetta peliin tuovat lukuisat bossit, jotka eivät yleensä ole helpoimmasta päästä. Alkupään bossit on toki helpompaa voittaa, mutta pelin edetessä saa tosissaan miettiä, miten toimia. Viimeinen bossi on melkein mahdoton ja vaati minunkin osalta monen monta yritystä. Vaikeutta on kuitenkin omasta mielestäni sopivasti.  Joissain maailmoissa on vihollisia, joita ei voi voittaa mitenkään, vaan pelaajan pitää onnistua välttelemään niitä. Aikarajoitteiset puzzlet eivät edelleenkään ole suosikkejani, mutta pelissä ne ovat juuri sopivan haastavia. Pisteitä voi kerätä myös bongaamalla sinisiä sammakoita ja hiipimällä lähelle arkoja perhosia. Mikäli haluat suorittaa pelistä 100%, tulee nämäkin erikoisuudet ottaa huomioon.

Himmeästi valaisevat seinämaalaukset ovat kaunista katseltavaa.

Pelissä on runsaasti myös perinteistä tasohyppelyä.

Pelin ympäristöt ovat supernättejä. Maagiset keijujen kodit ja muut paikat hivelevät silmiä, ja peli onkin ikääntynyt hyvin. Alusta asti Rayman-peleissä on seikkailtu tunnelmallisissa viidakoissa, joissa lumit valaisevat hennosti ympäristöä, ja teensies-otukset elävät rauhassa. Oma suosikkini on pelin aivan ensimmäinen maailma, jossa Rayman jahtaa ystäväänsä Globoxia, joka vahingossa onnistui irrottamaan Raymanin kädet. Osio loppuu aivan uskomattomaan, psykedeeliseen diskosurffauskenttään, jossa kerätään jalokiviä ja yritetään pysyä hengissä pomppimalla tasolta toiselle. Tämä osio toistuu pelissä muutaman kerran, vaikka omasta mielestäni sitä saisi olla enemmänkin. Olisi myös hauskaa, että näihin surffauskenttiin voisi palata suoraan kenttävalikosta, eikä pitäisi pelata koko maailmaa uudestaan.

Pinkki psykedeelinen surffaustunneli.

Rayman 3 on monipuolinen ja hauska peli. Sen musiikki kannattelee tunnelmaa hyvin ja sen äänimaailma on muutenkin hyvin toteutettu. Taianomainen musiikki jää mukavasti mieleen ja ääninäyttelijät ovat panneet parastaan. Asetuksista voi myös laittaa päälle englanninkieliset tekstitykset, jotta yksikään dialogin pätkä ei mene ohi. Pelistä löytyy paljon huumoria, johon pelaaja ihastuu, eikä tylsää hetkeä tule koskaan!

Kaiken kaikkiaan voin suositella peliä kaikenikäisille pelaajille. Se oli suosikkini pitkään, kun sen joululahjaksi sain teini-ikäisenä. Ehkäpä siis kaivelen vanhan PlayStation 2:n esiin varaston nurkista ja käynnistän pelin jälleen kerran. (Jos osaan asentaa konsolini uuteen telkkariini... Noh. Ehkä joskus.)

-Lissu